Nykyinen piilevä talouskriisi vie ajatukset väistämättä 1990-luvun alun lamaan. Mitä eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä on olemassa? Millä tavalla näköpiirissä olevat ennusmerkit poikkeavat aikaisemmasta? Mitä on opittu vai toistetaanko samat virheet? Yhden näkökulman 1990-lukuun ja 2000-luvun vaihteeseen tuo sosiaalipolitiikan professori Raija Julkunen, joka kirjoitti Hyvinvointivaltion suunnanmuutoksessaan mielenkiintoisen analyysin hyvinvointivaltion selviytymisestä 1990-luvun laman kurimuksessa.

Julkusen analyysi hyvinvointivaltion selviytymistä oli rohkaiseva: hyvinvointivaltio kantoi kansalaiset laman yli ilman järisyttäviä tuloerojen kasvua. Kunnat pystyivät turvaamaan peruspalvelut, tosin entistä niukemmin palveluin ja etuuksin. Tarveharkinta sai  aikaisempaa suuremman painoarvon, mutta universaalinen perusta säilyi. Lamasta selviytymisen tavoitteena ei ollut 1990-luvulla edellisten vuosikymmenten tapaan lisätä kansalaisten sosiaalisia oikeuksia tai taloudellista tasa-arvoa, vaan mukauttaa sosiaalipolitiikkaa uusiin olosuhteisiin.

Entä mikä on tilanne vuonna 2008? Yhä edelleen suuri enemmistö suomalaisista kannattaa nykyistä hyvinvointimalliamme ja hyvinvointivaltion ideaalia. Perusviesti on kirkas: ihmiset ovat valmiita maksamaan veroja hyvinvointivaltion ja julkisten palveluiden ylläpitämiseksi. Tämä tulee toistuvasti esiin kansalaisille suunnatuissa gallupeissa, kyselyissä ja eri tahojen tutkimuksissa. Jokainen puolue haluaa kysyttäessä säilyttää palvelut vähintään nykyisellä tasolla. Osa haluaa jopa laajentaa maksuttomia palveluita (päivähoito, joukkoliikenne jne.). Yhteinen konsensus on edelleen vankalla perustalla. 

Onko hyvinvointivaltion tehottomuus ja byrokraattisuus siis vain myytti vailla todellisuuspohjaa? Valehtelevatko tilastot esimerkiksi tulevasta eläke- ja hoivapommista tai sosiaali- ja terveysmenojen jatkuvasta kasvusta? Pekka Parkkisen (2008) mukaan vajaan kahden prosentin vuotuisella talouskasvulla julkisten vanhuusmenojen osuus bruttokansantuotteesta on korkeimmillaan kolmen vuosikymmenen kuluttua, jolloin tämä osuus on melkein 25 prosenttia. Parin prosentin talouskasvun toteutuessa Suomessa on kolmen vuosikymmenen kuluttua 75 prosenttia nykyistä enemmän reaalista jaettavaa. Vaikka kansantalouden reaalituloista lohkaistaisiin silloin vanhuusmenoihin neljännes, jäisi muihin tarkoituksiin 65 prosenttia nykyistä enemmän reaalituloja. Näin siis kävisi, vaikka palautuvia verotuloja ei lainkaan otettaisi huomioon.  Jos talouskasvu loppuisi kokonaan, se johtaisi luonnollisesti hyvinvointi- ja vanhuusmenojen leikkaamiseen ja karsimiseen samoin tavoin kuin 1990-luvun alussa.

Perusta on edelleen vankka, mutta hyvinvointimallin tulevaisuuden heikot signaalit herättävät lievää pelkoa. Miten tulisi suhtautua esimerkiksi siihen, että suhteellinen köyhyys on lisääntynyt (650 000 henkilöä tulonjakotilastojen mukaan), leipäjonot ovat kasvaneet, lasten huostaanotot ovat lisääntyneet, yhä useampi kunta alibudjetoi sosiaali- ja terveysmenoja jne.  

Hälyttävä  tunnusmerkki on se, että Suomen ero muihin pohjoismaihin näyttää olevan jälleen kasvussa. Ruotsin kuntaliiton (2008) tekemän tutkimuksen mukaan esimerkiksi suomalaiseen terveydenhuoltoon sijoitettiin EU-maiden vertailuanalyysin mukaan vähiten resursseja, kun mittarina olivat raha ja henkilökunnan määrä. Vertailussa Ruotsi oli ykkönen ja Norja kolmas. Stakesin tilastojen mukaan sama koskee sosiaalisia tulonsiirtoja verrattuna muiden pohjoismaiden tasoon. Kun tilastojen rinnalle otetaan esimerkiksi osallisuutta kuvaava äänestysvilkkaus, eroaa Suomi jälleen merkittävästi muista Pohjoismaista. Yhdessä jos toisessa ”hyvinvointitilastossa” erot muihin Pohjoismaihin ovat pikemminkin kasvussa kuin laskussa.

Niin tai näin, mutta oireellista on se, ettei keskustelua ei ole juurikaan käyty tutkijapiirejä lukuun ottamatta siitä, onko hyvinvointivaltiomallimme ja rahoitusjärjestelmämme ajautumassa kriisiin ikärakenteen nopean muutoksen vuoksi vai ei? Yhtä kaikki huolestuttavana voi pitää sitä, ettei yhteiskunnassa käydä julkista keskustelua hyvinvointivaltion eduista ja sen vähittäisen alasajon negatiivisista seurausvaikutuksista. Keskustelua hallitsee täydellisesti taloudellinen tehokkuuteen ja tuottavuuteen liittyvä retoriikka. Yhä useammat yhteiskunnalliset ongelmat selitetään talouden kielellä ja taloudellisesta näkökulmasta ilman minkäänlaista sosiaalipoliittista ulottuvuutta.

Pohjoismainen malli on perinteisesti ollut muutakin kuin sosiaalipolitiikkaa, mutta mikä on sen tulevaisuus Suomessa? Voidaanko ylipäätään Suomen tapauksessa puhua enää pohjoismaisesta mallista sen alkuperäisessä yhteydessä? Tilastotiedot ja ympäristöstä kumpuavat heikot signaalit vahvistavat käsitystä hyvinvointimallimme rapautumisesta ja hitaasta taaksepäin ajautumisesta.