OECD julkaisi niin sanotun metropoliraportin kaupunkiseutujen kehityksestä vuonna 2006. Raportissa esiteltiin viisi erilaista kaupunkityypittelyä. Porin kaupunkiseudun kannalta mielenkiintoisin kaupunkityyppi ovat ns. muutosmetropolit eli uudistuneet teollisuuskeskukset.  

Tunnusmerkit
Uudistuneiden teollisuuskeskusten tunnusmerkkeihin sisältyvät mm. teollisuuden syvä rakennemuutos, korkea työttömyys, matala työllisyys, väestön väheneminen, heikko vetovoima, huono saavutettavuus, sosiaaliset ongelmat jne. Rakennemuutoksen seuraukset heijastuvat hitaasta toipumisesta huolimatta edelleen alueiden päivittäiseen elämänmenoon eri sektoreilla.      

Teollisuuskeskusten rakennemuutoksen syvyys ja rajuus on ollut seurausta ”historiallisesta” erikoistumisesta johonkin teollisuuden toimialalle, kuten satamatoimintoihin, tekstiiliteollisuuteen, metalliteollisuuteen, kaivostoimintaan, laivanrakennukseen, kemianteollisuuteen, puunjalostukseen jne., Toimialan romahtamisen jälkeen on käynnistynyt hidas omaehtoinen uudistuminen ja rankkojen valintojen tekeminen uuden kehittämisen perustaksi.   

Olennaista on, että rakennemuutoksesta on tavalla tai toisella keinolla selviydytty ja ollaan matkalla uuteen. 

Eurooppalaiset ja suomalaiset esimerkkikaupungit
OECD:n raportti nostaa esiin esimerkeiksi uudistuneista teollisuuskaupungeista sellaisia kuin Rotterdam, Manchester, Lille, Glasgow, Liege, Bilbao, Liverpool, Dortmund jne.  

Suomen oloissa näitä kaupunkeja voisivat olla pienemmässä mittakaavassa esimerkiksi Tampere, Oulu, Jyväskylä tai Pori Kotka, Rauma, Raahe, Kemi, Mänttä, Uusikaupunki jne. Ensimainitut ovat onnistuneet muutoksessa ja jälkimmäiset etsivät vielä omaa suuntaansa. 

Porin teollisuusperusta on kehittynyt 1880-luvulta lähtien. Porin teollistuminen merkitsi jatkuvaa kasvua ja vaurastumista yhtäjaksoisesti 1880-luvulta 1980-luvun vaihteeseen asti, jonka jälkeen käynnistyi raju rakennemuutos. Hidas käänne on tapahtunut 2000-luvun vaihteesta alkaen, mutta teollisuusperustan murtumisen seurauksena Pori kärsii edelleen vahvasti ruostevyöhykkeen maineestaan ja perinnöstään. Rakennemuutos jätti tukun ongelmia, jotka liittyvät rosoisuuteen, työttömyyteen, rikollisuuteen, ympäristöongelmiin, pienituloisuuteen, vinoutuneeseen huoltosuhteeseen, sosiaalisiin ongelmiin, kaupunkikuvan ankeuteen jne.  

Alueen ”työväenluokkainen imago” on sekä vahvuus että heikkous, näkökulmasta riippuen. Alueen ulkoinen ja sisäinen kuva ei ole tasapainossa. Alue uudistuu hitaasti, mutta se ei näy vielä ulkopuolisille ja maine laahaa perässä.      

Kulttuuri keskiöön
Eurooppalaisten teollisuuskeskusten ”itseuudistumisessa” ovat korostuneet erityisesti panostaminen korkeakouluihin, klusterikehittämiseen, asuntokannan uudistamiseen tai vanhojen kiinteistöjen uusiokäyttöön. ”Ruosteisten työväenkaupunkien” imagomuutoksessa yksi tekijä kuitenkin nousee muiden edelle: profiloituminen kulttuuripalveluihin sekä yleisesti luovuuteen.   

Kulttuurin edistäminen on saumakohta tai liima, joka yhdistää menneen ja tulevan kehityksen. Se liittyy samalla maineen parantamiseen, elinympäristön kohentamiseen ja em. osaamisintensiivisyyden kasvattamiseen. 

Bilbao!
Kenties mielenkiintoisin esimerkki radikaalin omaehtoisen muutoksen voimasta on Bilbao, jonka kehitys ja asema muistuttaa monessa suhteessa Porin kehitystä.  Bilbao on Baskimaan itsehallintoalueen suurin kaupunki ja Espanjan 6. suurin kaupunki. Asukasluku on noin 350 000, mutta koko seudulla asuu noin miljoona asukasta. 

Porin kehitys muistuttaa hätkähdyttävästi Bilbaon kehitystä.  Bilbao oli ollut 1900-luvun taitteesta aina 1970-luvulle asti Espanjan dynaamisimpia alueita: väestö kasvoi, teollisuus laajentui, satama ja vientikauppa kukoisti jne. Teollinen perusta murtui vasta 1970-luvun puolivälissä, jonka jälkeen se joutui syvän rakennemuutoksen pyörteeseen aina 1990-luvulle asti. Pyörteessä väkiluku kääntyi lasku-uralla,  teollisuuden työpaikkojen määrä vähentyi, koulutetut hakeutuivat muualle, työttömyys lisäsi sosiaalisia ongelmia jne. Esimerkiksi vuosina 1981-1991 kaupungin väkiluku vähentyi noin 63 000 henkilöllä. Teollisuuden työpaikoista neljännes vuosina 1979-1985.   

Kaupunki päätti profiloitua kokonaan uudella tavalla.  

Osmo Rauhalan (2008) sanoin: ”keinoksi valittiin arkkitehtuuriin ja kuvataiteen globaali megabrändi Guggenheimin museo New Yorkista”. Kirsi Sutisen tekemän tutkimuksen (2008) mukaan taas entisestä laivanrakennus- ja terästeollisuuskaupungista tuli globaali kulttuurikohde ”rohkean politiikan, mittavien infrastruktuuri-investointien ja institutionaalisen muutoksen kautta”.  

Guggenheim kärkenä
Kaupunkiin suunniteltiin ja rakennettiin uusi modernin nykytaiteen museo (1997) ja uusia monumentteja kaupungin läpi kulkevan joen varteen. Tekijät olivat ”maailmannimiä”. Guggenheimin museon suunnittelijana toimi arkkitehti Frank Gehry. Kaupunkirakennetta elävöitettiin isolla kynällä: museot, galleriat, festivaalit, tapahtumat ja muut kulttuuripalvelut nostettiin keskiöön. Kaupunkiin on noussut kuin sieniä sateella uusia gallerioita ja museoita.  

Siinä sivussa kaupunkikuvaa elävöitettiin laajamittaisella julkisella uudisrakentamisella: kongressikeskus, silta, hallitusrakennus, stadion jne. Lisäksi panostettiin liikenteen ja liikkumiseen. Kaupungin joukkoliikenne järjestettiin uuteen uskoon. Metron rinnalle rakennettiin Eusko Tran –rautatievaunulinja, jonka pituus on vain 4,4 km ja jonka varrella on 12 asemaa. Wikipedian mukaan rautatievaunulinjaa pidetään moderneimpana joukkoliikennejärjestelmänä maailmassa.  

Tulokset?
Kaupungin vetovoima lähti nopeasti rajuun kasvuun turistivirtojen osalta. Kyse on eurooppalaisesta menestystarinasta. Bilbaon kaupungin eri toimialojen liikevaihdosta tulee jo neljä viidesosaa matkailu- ja kulttuuripalvelujen tuloista. Elinkeino- ja toimialarakenteen muutos on ollut radikaali: palvelut työllistävät jo neljä viidestä alueen työllisestä.  Kaupungin väkiluku on lähtenyt uudelleen kasvuun monen vuosikymmenen väestötaantuman jälkeen. Kaupunkilaisten keskitulot ovat nousseet Espanjan keskiarvon yläpuolelle. Työttömyysaste on laskenut 26,6 %:sta (1993) noin 4 %:iin (2007). Korkeakoulutusta tarjoaa kolme korkeakoulua. Kaupunki houkuttelee uusia muuttajia niin kotimaasta kuin ulkomailta.    

Bilbao valitsi kulttuurin alueen selviytymis- ja kehittämisstrategian perustaksi. Tulokset puhuvat puolestaan.    

Mitä voimme oppia?
Kysymys kuuluu, mitä voisimme oppia Bilbaon tarinasta? Miten vastaavaa kulttuuristrategiaa voitaisiin menestyksellisesti toteuttaa Porin seudulla?  

Pori ja Bilbao ovat toki monelta osin eri planeetalta. Bilbaon kulttuuriympäristö on ainutlaatuinen, ja se ei ole sellaisenaan siirrettävissä mihinkään. Lähtökohta ja puitteet ovat eri tasolla, mutta kaikesta huolimatta molemmilla alueilla on yhteisiä tunnusmerkkejä: yhtäältä vahva teollisuus- ja kulttuuriperinne,  syvä  rakennemuutos, väestön väheneminen, koulutettujen poismuutto ja toisaalta vahva ja omaleimainen paikallinen identiteetti.   

Kulttuuri niche-alaksi
Porin alueelta löytyy pienessä mittakaavassa loistavaa kansallisen tason kulttuurista edelläkävijyyttä, teatterien, museoiden, bändikulttuurin, tapahtumien, festivaalien sekä osaamispääoman kehittämisen osalta. Kulttuuri on omaleimaista ja vahvasti paikallisuudesta kumpuavaa.  Alueelta löytyy myös kaivattua osaamispääomaa. Esimerkiksi Porin yliopistokeskuksen luovan talouden koulutusohjelma on ainutlaatuinen testialusta kulttuurin ja talouden yhdistämiselle. SAMK ja SKTO edustavat oman alansa kärkeä kansallisella tasolla.   

Alussa mainitussa OECD:n maaraportissa yksi kaupunkityyppi olivat pitkälle erikoistuneet niche-pelaajat, jotka toimivat nimensä mukaisesti jollakin kapealle erikoissektorille. Erikoistumisen kulmakiviä olivat hyvä yhteistyö oppilaitosten ja ympäristön välillä, vahvat henkilö- ja organisaatiotason verkostot, vahva paikallinen identiteetti ja avaintoimijoiden halu käynnistää ”suuria projekteja”.

Nähdäkseni Porin seudulla olisi kaikki avaimet tämän kaltaiseen kaupunkikehittämiseen. 

Helsingin yliopistossa pidettiin eilen Väinö Tanner –säätiön järjestämä Jaakko Paavolainen –muistoseminaari. Jaakko Paavolainen oli se tutkija, joka jo 60-luvulla väitöskirjassaan puhkaisi kuplan ”yhden totuuden vapaussotakirjallisuudelta” ja valkoiselta hegemonialta vuoden 1918 tapahtumien kohdalla. Paavolainen toi päivänvaloon esiin toisenlaisen, punaisen ja punaisten näkökulman. Se taas johti tulkintojen toiseen ääripäähän pariksi vuosikymmeneksi, mutta se on toinen tarina.

Seminaarin paneelissa jossiteltiin historioitsijoille varsin ei-tyypilliseen tapaan. Tampereen yliopiston professori Pertti Haapala esitti paneelikeskustelussa varsin mielenkiintoisen ajatuskulun: ”Jos säätyvaltiopäivät 1890-luvulla olisi antanut työmiehellekin kunnallisen äänioikeuden tulojen mukaan, Suomi olisi mennyt Ruotsin malliin ja koko kapina 1918 olisi vältytty”. Millainen Suomi olisi, jos näin olisi käynyt? Olisimmeko välttyneet siltä vastakkainasettelun hengeltä ja yhteisöllisyyden puutteelta, joka leimaa yhteiskuntamme toimintaa edelleen 2000-luvulla.

Haapalan näkökulma oli tärkeä. Nimittäin vuosi 1918 näyttää tulevan aina uudelleen ja uudelleen vastaan. On hämmentävää kulkea esimerkiksi kirjastossa Suomen historia –hyllyköllä ja ihmetellä kuinka monta hyllymetriä aiheesta on julkaistu pelkästään tietokirjallisuutta muusta puhumattakaan. Sama tunne tulee vastaan kirjakaupassa: joskus tuntuu uutuuskirjojen perusteella siltä, ettei maamme historiassa ole kuin kaksi merkittävää vuosilukua eli 1918 ja 1939.

Vuoden 1918 tapahtumat on edelleen syvä trauma, joka ei ole ymmärrettävissä tai selitettävissä. Samaa viestii myös asiaan liittyvien nimitysten määrä: vapaussota, kansalaissota, sisällissota, kapina, luokkasota jne.  Se, mitä nimeä itse kukin käyttää vuodesta 1918, kertoo paljon esittäjän näkemyksistä. On kuvaavaa, että nimen sanominen on jo valinta ja asettaa keskustelijat joko samalle tai eri kannalle. Yhä edelleen suvut uusintavat sukupolvi toisensa jälkeen perinnettä. Tapahtumat värittyvät aina vähän kerrassaan siirtyessään seuraavalle. Rintamalinjat ovat edelleen aika ehdottomia, kun pintaa raapaistaan syvemmältä.

Olen itse lukenut viime aikoina runsaasti aiheeseen liittyvää tieto- ja kaunokirjallisuutta. Kokemus on sanalla sanoen hämmentävä. Vielä hämmentävämpää on tutustua paikallishistorioihin ja tavallisesti omakustanteena julkaistaviin aikalaismuistelmiin. Oma sukuni on äidin puolelta Kokemäeltä. Pitäjän osalta on julkaistu historiateoksia ja aikalaismuistelmia niin valkoisten kuin punaisten puolelta. 

Vuoden 1918 muistelojen lukeminen ei ole kevyttä iltalukemista, sillä varsinkin omakustanteet tulevat suoraan iholle. Näissä kirjoissa ei kierrellä tai kaarrella, vaan niissä on tapana puhua suoraan paikkakunnan x teloittajista ja teloitetuista nimillä. Usein teoksiin liitetään myös valokuvia, joista henkilöt on tunnistettavissa. Entä mitä tehdä, jos pitäjänhistoriasta tai muistelmasta tulee esiin omia esi-isiä tai sukulaisia vähemmän mairittelevissa rooleissa? Silloin törmätään henkilökohtaisella tasolla klassiseen ”to be or not to be” –ongelmaan: hankkiako lisätietoa asiasta vai unohtaa ja vaieta koko asiasta?  

VIHERKAULUSTYÖNTEKIJÄT

Työntekijöitä on totuttu luokittelemaan sini- ja valkokaulustyöläisiin. Sinikaulukset ovat olleet duunareita  ja valkokaulukset toimihenkilöitä. Tuttua ja turvallista, eikö vain?

Kuvion sotkee uusi ja kasvava ryhmä, viherkaulustyöläiset…sikäli mikäli on uskomista van Jonesin uuteen ’The Green Collar Economy’’ kirjaan. van Jonesin kirja on hitti, KIRJA isolla koolla. Ehkä on yliammuttua sanoa, mutta sanonpa kaiken uhalla, että kyseessä saattaa olla uuden vihreän talousjärjestelmän keskeinen opinkappale.

Green New Deal
Tilastot tukevat väitteitä. Yhdysvalloissa syntyi peräti 8,5 miljoonaa uutta työpaikkaa uusiutuvaan energiateollisuuteen ja niitä tukeviin toimialoihin vuonna 2006. George Bushin suuriin vähemmän kuuluisiin päätöksiin liittyy ns. Green Jobs Act –toimenpideohjelma, jonka hän allekirjoitti joulukuussa 2007. Sen merkitys voi osoittautua tulevaisuudessa merkittävämmäksi kuin yksikään toinen hänen päätöksensä. Siis myönteisessä mielessä, sillä ”vihreään teollisuuteen” uskotaan syntyvän miljoonia uusia työpaikkoja tulevien vuosikymmenien aikana.  

Isossa-Britanniassa vastaavaa vihreää talouskeskustelua vie eteenpäin Green New Deal –ryhmä.

Suomessa vastaavaa keskustelua on viritellyt lähinnä työministeri Tarja Cronberg. Hänen ’vihreä diiliinsä’ sisältää biotalouden, luovan talouden ja ilmastotalouden välisen synteesin.

Tosin kehitys näyttää etenevän hitaasti Suomessa. Esimerkiksi Sitran selvityksen perusteella ympäristötekniikan toimialan työpaikkalisäys oli alle 5 prosenttia vuonna 2007. Suunta on kuitenkin oikea. Ympäristötekniikan toimialan liikevaihdon kaksinkertaistuminen seuraavan viiden vuoden aikana tarkoittaa jo 10 000 uutta työpaikkaa.

Saksa on hyvä esimerkki kehityksen voimasta ja edelläkävijyydestä. Uusiutuvan energian ympärille on syntynyt jo yli 100 000 uutta työpaikkaa. Ilmasto- ja energiapolitiikan tulevat linjaukset yhdistettynä raaka-aineiden niukkuuteen pitävät huolen kehityksen jatkumisesta.

Tulevaisuuden viherkaulusammatit
Palaan vielä hetkeksi oraakkeli van Jonesin ajatuksiin. Uudet viherkaulusammatit liittyvät kolmanteen ympäristöaaltoon, jonka painopiste on tulevaisuuden ratkaisujen keksimisessä. Tulevaisuuden viherkaulusammatteja ovat mm. kotien energiatehokkuuskunnostukset, aurinkopaneelien asennukset, tuulivoimaloiden pystyttämiset, uusien sähköverkkojen rakentamiset jne.

Hmm, saattaa olla, mutta nämä uudet viherkaulustyöpaikat eivät ole vielä arkea Suomessa. Vai ovatko? Esimerkiksi ilma- ja lämpöpumppujen asennuksissa on kuulemma pahimmillaan kuukausien jonot. Tai yhä useampaan talopakettiin sisältyy energiatehokkuutta lisääviä ratkaisuja. Kun tarkemmin miettii, vastaavia heikkoja signaaleja viherpesusta löytyy monelta toimialalta pinnan alta.

Van Jones hakee vihertaloudesta ratkaisua, ei enempää ja vähempää, kuin köyhyyteen, rasismiin, ilmastonmuutokseen ja maailmantalouden taantumaan. Utopiaa? Kenties, mutta on otettava huomioon, ettei Van Jones ole kuka tahansa kynäilijä, vaan hän toimii tutkijana Center for American Progress –ajatushautomossa. Lisäksi hänen nimensä on ollut esillä yhtenä isoista nimistä Barack Obaman hallituksen energiaministeriksi.

Vihreä tie
Tie vihreään talousjärjestelmään käy muuttamalla verotusta ja lakeja säätelemällä. Poliittisen ohjauksen rinnalle tarvitaan New Green Deal –kaltaista talousohjelmaa, jossa yhteisen epäpyhän liiton muodostavat vihertävät liikemiehet, työmarkkinajärjestöt, kansalaisjärjestöt, ympäristönsuojelijat, opiskelijat, kirkot jne. yhdistävät voimansa.

Eurooppalaisesta ajattelusta poiketen vastuu talousmuutoksesta annetaan suuryritysten sijaan pk-yrityksille.

Van Jones havainnoi terävästi tämän päivän vihreyttä. Hänen mukaansa vihreys on yhä tavalliselle ihmiselle liian kallista ja elitististä. Kaikilla ei ole varaa syödä tofua, joogata ja ajaa hybridiautolla: tiedostavien ympäristöihmisten ja työväestön välillä on käytännön kuilu.

Ratkaisuksi tarjotaan populisimia. Ekopopulismin kultaisen säännön mukaan vihreys pitää markkinoida työväestölle mahdollisuutena. Jos vasemmistolaisuus oli ratkaisu teollisen yhteiskunnan haasteisiin, tulee 2000-luvun haaste olemaan energiateknologinen vallankumous. Se taas vaatii muita kuin perinteisiä vasemmistolaisia ratkaisuja. van Jonesin mukaan se puolue tai ryhmittymä tulee kehästä voittajana, joka pystyy markkinoimaan ja myymään uuden vihreän ajattelun tavallisille ihmisille.

Porin väestönkehityksessä tiivistyy hyvän draaman ainekset aina 1880-luvulta 2000-luvulle saakka: ensin lähes sata vuotta yhtäjaksoista väestökasvua, sen jälkeen yhden sukupolven mittainen totaaliromahdus ja viime vuosina hidas uudelleennousu. Porin kehitys ei muistuta miltään osin tavallisen tusinakaupungin tarinaa!

Nousu ja uho
Pori poikkeaa monesta suomalaisesta ns. vanhasta kaupungista väestönkehityksen piikkien jyrkkyydessä. Päälinja on ollut se, muuttovoittoiset ja –tappiolliset maakunnat, seutukunnat ja jopa yksittäiset paikkakunnat ovat säilyneet samankaltaisina jo yli vuosisadan ajan. Porin teollisuusvetoinen kehitys nosti Kokemäenjoen suistoalueen vetovoimaiseksi ja dynaamiseksi väestönkasvualueeksi jo teollistumisen ensimetreillä eli 1880-luvulla. Pori kilpaili tasavertaisesti Turun, Tampereen, Viipurin ja Oulun kanssa Suomen tärkeimmän teollisuuskaupungin asemasta.

Sijainti joen ja meren risteyskohdassa sekä hyvät yhteydet (=satama ja rautatie) ulkomaille oli ylittämätön kilpailuetu. Teollistumisen alussa, 1900-luvun vaihteessa, Porin kaupunkiseutu oli väestömäärältään maamme kolmanneksi suurin alue. Väestönkehitys jatkui positiivisena sotien välisen ja jälkeisen ajan. Väestönkasvu oli yhtäjaksoista ja jatkuvaa aina 1970-luvun puoliväliin saakka. Väestönkasvu seurasi sykäyksittäin viiveellä talouden suhdannevaihteluita. Merkittävä käännekohta oli esimerkiksi sotakorvaukset NL:lle, joka merkitsi teollisuuspohjan laajentamista ja kokonaan uusien teollisuuden toimialojen syntymistä. Suurin väestön kasvupiikki osui 1960-luvulle, kun laajenevan teollisuuden työvoimatarve houkutteli yhä enemmän ja enemmän väestöä muualta Porin nouseviin lähiöihin. Pori nousi parhaimmillaan 1960-luvun puolivälissä maamme kuuden nopeimmin kasvavan kunnan joukkoon.

Lasku ja tuho
Väestönkasvun dynamiikka murtui vasta ns. öljykriisiin, teollisuustyöpaikkojen määrän laskuun ja teollisuuden rakennemuutosjärjestelyihin 1970-luvun puolivälissä: muuttovoitot kääntyivät vähitellen muuttotappioiksi ja sen seurauksena luonnollinen väestönlisäys heikkeni vuosi vuodelta. Työttömyys nousi uudeksi ja kiusallisen pysyväksi ilmiöksi. Ohimeneväksi kuvitellusta suhdannevaihtelusta tuli rakenteita jäytävä muutos. Väestönkehitys polki aluksi paikallaan hyvän luonnollisen väestönlisäyksen vuoksi, mutta kääntyi vähitellen laskuun jatkuvien muuttotappioiden vuoksi Kroonisen väestönvähennyksen ”shokkivaihe” kesti yhden sukupolven ajan eli 2000-luvun vaihteeseen asti.

Uudelleennousu
Muuttotaseen tasapainottuminen alkoi askel kerrallaan. Suurin yksittäinen tekijä liittyi koulutustarjonnan nopeaan laajentumiseen. Käännekohta oli Euroopan unioniin liittyminen vuonna 1995. Pori sai EU:n rakennerahaston resursseja osaamisrakenteensa kehittämiseen. Myönteiset vaikutukset tulivat nopeasti esille.  Porin yliopistokeskuksen ja Satakunnan ammattikorkeakoulujen aloituspaikkojen määrä nousi vuosi vuodelta. Tämä käänsi kaikkien ennusteiden vastaisesti Porin perinteisen muuttorakenteen päälaelleen: muuttovoittoa tuli nuorista 20-24-vuotiaista päinvastoin kuin aikaisemmin ja muiden ikäryhmien lähtömuutot pienentyivät myönteisen työpaikkakehityksen ansiosta.

Porin osalta historiallisena käännekohtana voidaan pitää vuotta 2001, jonka jälkeen alkoi selkeä käänne kohti tasapainotilaa. Pori on saanut kotimaisesta muuttoliikkeestä muuttovoittoa 170 henkilöä ja nettosiirtolaisuudesta peräti 500 henkilöä 2000-luvun alussa (2001-2007). Vaatimattomia lukuja, mutta olennaista on ”uudelleenpalaaminen” kasvu-uralle. Porin henkisen identiteetin ja tulevaisuususkon kannalta kyse on äärimmäisen merkittävästä asiasta.

Lähitulevaisuus?
Pysyykö Pori kasvu-uralla vielä 2010- ja 2020-luvuilla? Millä tavalla kotimaisen ja ulkomaisen muuttoliikkeen seurausvaikutukset vaikuttavat Porin tulevaan väestönkehitykseen?  Porin ja koko maan haasteena on luonnollisen väestönlisäyksen kääntyminen laskuun. Porin osalta käänne tapahtui vuonna 1998. Kehitystä ei ole käytännössä mahdollista kääntää toiseen suuntaan.   Tämän vuoksi muuttoliike on keskeisessä asemassa. Pienetkin muuttovoitot tasapainottavat tilannetta, sillä muuttajat ovat keskimäärin nuorempia kuin muu väestö ja se taas heijastuu pidemmällä aikavälillä myönteisesti luonnolliseen väestönlisäykseen. Valikoivan muuttoliikkeen vuoksi myönteiset ja kielteiset asiat kumuloituvat. 

Porin muuttoliikkeen kaksi vaihtoehtoista tulevaisuusnäkökulmaa liittyvät nähdäkseni tasapainoiseen kehitykseen tai hitaaseen supistumiseen: tasapaino- tai supistumistila. Tasapainotila merkitsee nykyisen väestönkehityksen säilymistä ennallaan. Supistumistila taas ilmenee siten, että luonnollinen väestönlisäys heikkenee ennusteita enemmän, maan sisäisestä muuttoliikkeestä tulee pientä muuttotappiota ja ulkomaalaisperäinen väestö ei eri syistä hakeudu muuttuvassa työmarkkinatilanteessa Poriin. 

Tasapainotila
Tasapainotilassa Pori saa pientä opiskelijapainotteista muuttovoittoa maan sisäisestä muuttoliikkeestä. Pori hyötyy samalla maakunnan sisäisestä muuttoliikkeestä. Satakunnan vahvistuvana keskuskaupunkina Pori houkuttelee muualta maakunnasta opiskelijoiden lisäksi työuran alkuvaiheessa olevia nuoria ja senioriväestöä. Tasapainotilan säilyttämisen kannalta merkittävin mahdollisuus liittyy kuitenkin nettosiirtolaisuuteen eli ulkomaalaisperäisen väestön määrään.

Porin on oltava jatkossa vielä houkuttelevampi työpaikkatarjonnaltaan ja muilta olosuhteiltaan kuin nyt. Tämä koskee niin työperustaista maahanmuuttoa kuin heidän perheenjäseniään sekä turvapaikanhakijoita. Maahanmuuttokysymys tulee muovaamaan jatkossa ratkaisevalla tavalla Porin väestönkehitystä. Väestönkehityksen tasapainotilan säilyttämisen kannalta ulkomaalaisperäinen väestö tulee olemaan kriittinen menestystekijä

Vai supistumistila?
Supistumistila on tasapainotilan käänteinen kuva. Avaintekijä liittyy koulutustarjontaan eli ammattikorkeakoulujen ja Porin yliopistokeskuksen tulevaan asemaan osana suomalaista korkeakoulukenttää. Korkeakoulujen aloituspaikkojen vähentyminen johtaa automaattisesti muuttovoittojen pienentymiseen tai jopa muuttotappioihin.  Porin kotimaisen- ja ulkomaalaisperäisen väestön ”muuttovoitto” on tullut miltei kokonaan 20-40-vuotiaiden ikäryhmiin. Jos tämä kehitys jatkuu, se nostaa vähitellen myöskin syntyneiden määrää. Päinvastaisessa tapauksessa supistumisvaikutukset kiihtyvät.  

Porin tulevaisuustie
Suomen väestönkehitys tulee olemaan tulevilla vuosikymmenillä entistä kaksijakoisempi. Väestönkasvu keskittyy yhä harvemmille alueille. Muuttoliike tulee edelleen siirtämään väestöä taantuvilta alueilta rintamaille ja keskuksiin. Pori on sijainniltaan ja ulkoisilta olosuhteiltaan tältä osin suhteellisesti varsin kilpailukykyisessä asemassa. Porin kehitys on ollut lupaava 2000-luvun alussa.

Jos kehitys jatkuu samanlaisena, on Porilla pieni mahdollisuus nousta 2010-luvulla harvenevien kasvualueiden joukkoon. Pidän kuitenkin todennäköisempänä sellaista tulevaisuustietä, jossa väestönkehitys ajautuu hitaasti supistuvalle uralle. Tämä on kaikesta huolimatta hyvä tulevaisuuskuva verrattuna moneen muuhun alueeseen, jotka ovat jo joutuneet tai joutumassa pysyvän väestönvähennyksen kierteeseen kaikkien väestönkehityksen osatekijöiden osalta.

Sitran uusi ylijohtaja Mikko Kosonen on tuonut julkisuuteen käsitteen 'strateginen ketteryys'. Käsitteen avulla kuvataan yritysten kykyä selviytyä muutostilanteissa. Ketteryys tarkoittaa kai lähinnä sitä, että perustoiminnan vakauden ohella pitäisi olla 24/7 joustavuus ja herkkyys reagoida muutoksiin.

Ketterät alueet
Entä voidaanko samalla tavalla puhua 'ketteristä alueista'? Millaisia olisivat ketterät alueet? Mielestäni sama lähtökohta sopii varsin hyvin alueiden muutoksen kuvaamiseen. Alueet ovat tänä päivänä jatkuvassa muutospyörteessä: ne ovat toisaalta globaalin talouden kilpailuvaikutusten kohteena ja yhtäältä hallinnollisten muutosten etulinjasssa a'la PARAS, ALKU jne. Aluekehityksen uusi paradigma liittyy mitä suurimassa määrin kannustavaan aluekehitykseen. Tämä edellyttää alueilta monelaista omaehtoista ja itseohjautuvaa ketteryyttä.

Ketterän alueen tunnusmerkkejä
Ketterien alueiden menestyksen tai yhtä hyvin menestymättömyyden on perustuttava joustavuuteen ja muutosherkkyyteen. Alueiden on nopeasti kyettävä hyödyntämään ja reagoimaan ympäristössä tapahtuviin muutostilanteisiin. Tilanteet voivat liittyä tuotannon uudelleenjärjestelyihin, massairtisanomisiin tai lomautuksiin tai mihin tahansa yllättävään ja poikkeuselliseen tilanteeseen. Ketterälle alueelle on ominaista jokin erityisyyttä ja ainutlaatuisuutta kuvaava kilpailutekijä, jonka hyödyntäminen tuo sille etumatkaa tai antaa muita paremman mahdollisuuden selvityä muutoksesta.

Alueen kilpailuetu voi liittyä esimerkiksi sijaintiin jonkin nopeasti kasvavan alueen vaikutuspiirissä. Alueella voi olla vahva toimialakeskittymä, joka säteilee laajasti alueen alihankkijaverkostoon. Hyviä esimerkkejä ovat esimerkiksi matkailukeskittymät Lapissa tai jonkin toimialan kasvukeskittymät eri paikkakunnilla. Kilpailuedun voi tuoda myös poikkeuksellisen korkea yritysperustanta, korkea syntyvyys tai vaikkapa merkittävä muuttovoitto.

Demografisesti ketterät alueet
Alueiden ketteryyttä voidaan tutkia usean eri mittarin avulla: bkt, tk-menot, yritysperustanta, koulutustaso, muuttovoitto, uusien työpaikkojen määrä jne. Itse olen tekemässä selvitystä demografisesti kilpailukykyisistä alueista Suomen EU-jäsenyyden aikana vuosina 1995-2007. Olen tarkastellut kolmen eri väestönkehityksen osatekijän kautta, millä alueilla väkiluku on joko laskevalla tai kasvavalla uralla. Olen edelleen jakanut ajanjakson kolmeen aikakauteen (1995-1999, 2000-2004 ja 2005-2007). Alue tarkoittaa tässä yhteydessä seutukuntaa.

Väestöllisesti ketterät ja vähemmän ketterät alueet
Tulosten perusteella maamme 77 seutukuntaa voi jakaa neljään luokkaan: lamautuneet (34), taantuneet (16), ketterät (10) ja dynaamiset (17). Talouselämässä taantuman tunnusmerkkinä pidetään talouden laskua kolmen peräkkäisen kvartaalin aikana. Sama asia voidaan soveltaa alueiden väestönkehitykseen, mutta siten, että kvartaali vastaa viiden vuoden aikajaksoa.

Tällä perusteella 16 seutukuntaa on taantumassa. Lamautuneilla seutukunnilla tarkoitan niitä alueita, jotka ovat joutuneet kroonisen väestönvähennyksen kohteeksi. Tällöin väki vähenee luonnollista tietä ja muuttotappioiden yhteisvaikutuksesta. Dynaamisilla alueilla taas kaikki väestönkehityksen osatekijät ovat yhtäjaksoisella positiivisella uralla. Kasvu on jatkuvaa ja kumuloivaa muille osa-alueille (tuotanto, osaaminen, työpaikat jne.).

Ketterät alueet taas ovat onnistuneet kääntämään negatiivisen väestönkehityksen uudelleennousuun. Ketterille alueille yhteisenä tunnuspiirteenä ovat sijainti jonkun suuren kasvukeskuksen läheisyydessä, poikkeuksellisen korkea luonnollinen väestönlisäys tai muuten nopeasti vahvistunut asema eri tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Näitä alueita ovat aikajaksolla 1995-2007 seuraavat: Tammisaaren, Loviisan, Joensuun, Rovaniemen, Etelä-Pirkanmaan, Kaakkois-Pirkanmaan, Kyrönmaan, Kokkolan, Ylivieskan ja Pietarsaaren seutukunnat.

Avainsanat
Ketterän alueen avainsanoja ovat:

• Nopea muutos- ja reagointikyky
• Edelläkävijyys
• Alueen sisäinen eheys, yhtenäisyys
• "Sumea" visio
• Uusiutumiskyky
• Nopea päätöksentekokyky
• Hyvä imitaatiokyky
• Erityisyys